Kotipalvelua laitoshoidon sijaan

Raahen seutu  10.4.2006

Lapsuudestani muistan, että naapuri- ja talkooapu oli hätätapauksissa ja joskus työn sesonkiaikoinakin jokapäiväistä. Oltiin "väkivelekasilla". Nyt, kun kaikki pakkaavat tukeutumaan vain yhteiskunnan apuun, vastaus on kunnan puolelta yleensä tiukka "ei". Raahessa kolmas sektori on nähnyt avun mentävän aukon ja rientänyt pelastustoimiin.

Menneiden vuosien tapaan Mannerheimin Lastensuojeluliitto tarjoaa pienellä omavastuuosuudella apua perheille, joilla ei lähi- tai naapuriapua ole saatavissa. Kokemusten perusteella näyttäisi myös siltä, että Raahe -lisän tarve olisi ilmeinen. Yksityisen hoidon tukeminen joko palvelusetelillä tai muulla sopivalla tavalla takuulla tulisi meilläkin tarpeeseen.

Valtion vastaantulo lasten hoitoasioissa on aina liian mitätön. Istuvan hallituksen aikana olemme nyhtäneet kotien tukemiseen niin paljon kuin olemme kyenneet saamaan läpi. Painopiste on siis kääntynyt laitoshoidosta yksityisen hoidon suuntaan.

Kotitalousvähennyksen kaksinkertaistaminen hoito- ja hoivatyössä sekä osittaisen hoitovapaan ja osittaisen hoitorahan laajennus sekä osittaisen hoitorahan tasokorotus mahdollistavat kotien hoitomuotojen uudelleen miettimisen. Äitiyspäivärahan taso, kun synnytykset tapahtuvat peräkkäin, on viime vuosiin saakka laskenut.

Tämä negatiivinen vaikutus on poistettu. Lisäksi lapsilisää on korotettu yksinhuoltajakorotuksella, ja ensimmäisen lapsen kohdalla, joskin liian vähän. Kotihoidon tuen korotus on tehty 42 eurolla sekä yksityisen hoidon tuen korotus 19,60 eurolla. Pienin äitiys-, isyys-, ja vanhempainraha on noussut 94 eurolla kuukaudessa.

Luettelonomaisesti muutamia avuja, joilla on toivottavasti edes jollekin perheelle merkitystä. Suunnan muutos entiseen on joka tapauksessa huomattava. Oleellista on ymmärtää ennaltaehkäisevän avun merkitys. Se näkyy perheissä turvallisuutena ja tasapainona, joita on vaikea paikkailla jälkikäteen liian suurina ongelmavyyhteinä.

Toinen haasteellinen kenttä löytyy vanhustenhuollosta. Moni ei tule ajatelleeksi, kuinka suuren aukon omaisten siirtyminen työelämän vuoksi kauemmaksi läheisistään on aiheuttanut. Pienikin lisäapu vanhuksen syöttämisessä, juottamisessa, seurustelussa tai ulkoiluttamisessa on merkityksellisempää kuin hienot kulissit.

Tekemämme omaishoidon tuen korotukset eivät ratkaise vanhustenhoidon tilan paranemista. Eivät sitä ratkaise mittavat rahan lisäyksetkään. Taloudellisen tuen oheen tarvitsemme asenteellista muutosta.

Jokaisen, vielä liikkuvan, nuoren ja terveen ihmisen on omalla kohdallaan tarkistettava ajattelutapansa ja asenteensa hoidon tarpeessa olevia kohtaan. Jos tämän päivän ihmistä kiinnostavat enemmän kaikenmaailman idols -kisat, joissa myötäeletään surren pelistä pois pudonneita, täytyy huutaa: haloo! Sitä puuttuu, ettei perusteta yhteiskunnan varoin kriisiryhmiä niille kisojen katsojille, jotka eivät pääse juhlimaan ennakkosuosikkiensa kanssa! Lehdet pursuavat etusivut täynnä masentuneita julkkiksia, joilla ei ole meille elämästä mitään opetettavaa.

Luulenpa, että enemmän opimme elämänviisautta ikääntyneiltä ihmisiltä, joilla on ollut elämänmatka täynnä selviytymistä päivästä toiseen aikana, jolloin yhteiskunta ei ole tarjonnut kuin lämmintä kättä. He ovat todellisia elämänsankareita ja selviytyjiä. Mutta, mutta... Riittääkö meillä nuoremmilla tähän asiaan asennetta muuten kuin juhlapuheissa?