Vanhukset - kilpailuvaltti?

Suomenmaa  8.1.2007

Radikaali otsikko, eikö totta? Olen lomani aikana lueskellut erinäisiä selvityksiä ja koosteita Suomen nykyisistä olosuhteista. Linjauksia on pilvin pimein siitä, miten maamme sijoittuu verrokkiryhmien sarjassa terveydenhuollossa, koulutuksessa ja muissa peruspalveluissa. Paljon on paperia painettu tekstiksi siitäkin, millä Suomi pärjää tulevina vuosina. Nämä kaikki kartoitukset ovat paikallaan. Meillä on haasteita, joista emme selviä tuudittautumalla ajatukseen, että ennenkin olemme olleet parhaita näissä ja näissä asioissa, tottakai pärjäämme nytkin. Tyytyväinen olen siitä, että lääninhallituksemme on takertunut kovalla kädellä vanhustenhoidon tilan tutkimiseen. Tässä yhteydessä moni varmasti tokaisee, ettei tarvitsisi tutkia, jos annettaisiin tarpeeksi rahaa. Saattaa pitää paikkansa, mutta onpahan todistettu selvitysten jälkeen niillekin, jotka epäilevät vielä vanhustenhoidon olevan kohdallaan, että asiaan on tarvetta puuttua.

Arvokas vanhuus määritellään yleensä asiaintilaksi, jossa hyvin hoidettu, elämäänsä tyytyväinen lähellä sataa ikävuottaan elävä vanhus seuraa ajankulua makuultaan tai hiukset harjattuina keinustuolissaan. Häntä hoidetaan hyvin sekä lääkinnällisesti että eettisesti. Hän on ilmiselvästi tasapainoisessa tilassa. Kertomatta jää, mikä on hänen olinpaikkansa. Onko se oma koti, palvelutalo vai vanhainkoti? Onko se yksityinen vai kunnallinen? Entä ovatko hoitajina omat läheiset vai palkatut hoitajat? Edellä kertomassani tapauksessa on selvää, että sekä hoidettavan että hoitajan kemiat käyvät hyvin yhteen. On kysymys ideaalitilanteesta, joka ei satu monen vanhuksen kohdalle.

Loppukauttaan istuva hallituksemme on pyrkinyt tekemään uudistuksia vanhustenhuollossakin. Osa päätöksistä on edistänyt vanhusten asemaa, osa rikkoutunut matkalla kohteeseensa. Miksi näin on? Mielestäni yksi yhteinen tekijä löytyy jokaisen ihmisen arvomaailmasta. Löytyykö siellä sijaa inhimillisyydelle? Käyrät ja käppyrät, jotka ovat mittaavinaan tuloksellisuutta, näyttävät tekniset ja numeeriset arvot. Ne eivät kerro inhimillisyyden arvoa eivätkä sitä, missä ajassa vanhus saa hoitajan vierelleen silloin, kun elämä ahdistaa tai juomakuppi on liian kaukana.

Ajatusmaailmamme tulee olla rakennettu siten, että voimme yhdistää inhimillisyyden, asiakaslähtöisyyden, taloudellisuuden ja tehokkuuden. Siksi on tärkeää arvioida myös sitä, miten valtio- ja kuntatason päättäjät arvottavat vanhustenhoitoa. Vielä toistaiseksi selittämättömistä syistä johtuen toisissa laitoksissa, kunnissa ja työyhteisöissä kyetään sitoutumaan vanhuksiin liittyvään arvopohjaan ja arvojen soveltamiseen käytännössä paremmin kuin toisissa vastaavissa. Näissä tapauksissa vanhukset voivat hyvin ja hoitohenkilöstö on tyytyväinen.

Meillä Suomessa voi tunnistaa monia kilpailuvaltteja. Niistä yksi heijastelee sitä tärkeintä. Inhimillisyyttä. Naapurimaassamme oli pitkään, ja osassa maata on vieläkin vallalla tyyli, että vierailijoita ei päästetä julkisiin laitoksiin sisälle muulloin kuin tiettyihin aikoihin. Suomi on sivistysvaltio. Se merkitsee, että maa on sitä laidasta laitaan ilman mitään rajoitteita. Vaikka sattuisit piipahtamaan omaisesi tai tuttavasi luona virallisen vierailuajan ulkopuolella, kokisit olevasi tervetullut. Se merkitsee sitä vanhustenhuollossakin.

Koen, että erityisesti meillä päättäjillä on itsetutkistelun paikka. Varaammeko riittävästi aikaa ja rahaa niihin painopisteisiin, jotka todella mittaavat maamme tasoa. Silloin, kun mittauksen kohteena on ihminen, on oltava erityisen taitava. Koneet ja laitteet ovat välikappaleita. Niille voidaan laskea käyttöikä. Ihmisen elämä on ainutkertainen. Lapsuudesta vanhuuteen asti.