Ryppyiset kädet

Viime vuosina ryppyiset kädet ovat putkahtaneet säännöllisin väliajoin tiedotusvälineisiin herättelemään suomalaisia elämään kuuluvien perusasioiden ympärille. Sallitaanko ihmisen vanheta säällisesti ? Hätähuutoja on kuulunut omaisilta, asiantuntijoilta ja viranomaisilta. Valvonta ontuu, heitteillejätön vaara on ilmeinen, kuuluu perusviesti. "Päättäjät eivät ymmärrä tosiasioita eikä kukaan huolehdi mistään". Kaikki edellä kerrotut saattavat pitää paikkansa, mutta yleistää ei pidä.

Ääritapaukset pääsevät hyvin otsikoihin tänä päivänä. Tunteisiin vaikuttavia kuvia saamme varmasti vanhuksesta, joka ei ole enää tehokas, lisäapua ja arvoa ympäristöönsä tuova eikä hallitse enää niin täydellisesti omaa päivärytmiään. Luulen, että ne meistä, jotka ovat kulkeneet vanhuksen rinnalla tiiviisti hänen kuolinvuoteelleen asti, kykenevät lähestymään asioita eri vinkkelistä.

Ihmisen elämä kietoutuu kaikissa elämänvaiheissa siihen, että vastuun siirtämistä hiljalleen tai osittain kotiovien ulkopuolelle joutuu pohtimaan. Tämä merkitsee monissa tapauksissa sitä, että tarvitaan yhteiskunnan apua - joko yksityistä tai julkista.

Mielestäni omaishoito on yksi niistä kipupisteistä, joihin tarvittaisiin pikaisesti perehtymistä. Omaishoidon tuen korottaminen tai sen verovapauden aprikointi ei ole kaikissa tilanteissa ratkaisu. Suurimman avun tarpeessa ovat ne ikäihmiset, joista toinen hoitaa toistaan kotona, vaikkei edellytyksiä enää olisi. Koti sitoo molemmat niin tiukasti pitkän yhteisen elämänpolun kautta yhteen, ettei ulkopuolisen avun tarvetta kyetä määrittelemään. Jälkikasvun huoli kasvaa ongelman rinnalla.

Jokaisessa kunnassa tai kuntayhteisössä tulisi olla erikseen omaishoidosta vastaava henkilö, jonka vastuualue toisi samalla taloudellista järkevyyttä vanhustenhoitoon kunnan sisällä. Omaishoito on se osio, jossa jotakin voidaan vielä pelastaa. Niissä omaishoidon tapauksissa, missä hoitaja on kuntonsa puolesta hoitajuuteen kykenevä, on paikallaan tarkistaa myös tuentasoa. Mikäli kuntapäättäjät tarkastelevat kokonaisuutta, heille varmasti selviää, että sekä kuntakohtaiset lasten hoitolisät että omaishoidon tuki ovat muotoja, joilla kunta säästää hoitokustannuksissa.

"Toisille annan toiset askareet, vaan Sinulta lapseni toivon, että kaarisillan teet". Toivomus, että olisimme jokainen jossakin vaiheessa kaarisillan tekijöitä, voi toteutua yhteiskunnassamme. Asennetta se vaatii, mutta ennen sitä - kovaa asennemuutosta. Kaarisilta eri sukupolvien välillä on edelleen rakenteilla. Rakentaminen vaatii rahaa. Ilman mielen ja asenteenmuutosta se pysyy kuitenkin keskeneräisenä ikuisesti, vaikka kahisevaa olisi määrättömästi.

Tärkeintä on kaiken ylitse se, ettemme jätä vanhuksiamme yksin. Ajan antaminen läheiselle on yhä ilmaista.