Hoivaamisvietti

Suomenmaa 6.10.2008

Kauhajoen onnettomien tapahtumien jälkeen on valtiota vaadittu tekemään nopeasti jotain, mitä tahansa, jottei tämä tapahtuma toistuisi.  Totta on, että kaikkien yhteiskunnan osapuolten tulee tässä tilanteessa tehdä voitavansa. Niin opposition kuin hallituksenkin. Niin koko kansan kuin yksittäisen kansalaisenkin.

Tilanteesta ei kuitenkaan päästä eteenpäin, jos ei uskalleta katsoa silmiin yhteiskuntamme vaikeita ristiriitatilanteita. Aikuisten elämä ei tue riittävästi lasten ja nuorten kasvua ja turvallista kehitystä. Samalla vähätellään sitoutumista ja vastuun kantamista. Vanhempien sitoutuminen perhe-elämään on lapsen hyvinvoinnin kannalta ensiarvoista. Kukaan muu ei tunne lastaan paremmin kuin sen omat vanhemmat. Ainakin näin pitäisi olla.

Muistojumalanpalveluksessa Kauhajoen kirkossa viikko sitten puhunut Lapuan hiippakunnan piispa Simo Peura pureutui mielestäni aivan oikein tähän ongelmaan todeten: Entä jos lasten ja nuorten hätä johtuu aikuisten vastuun ohuudesta ja välinpitämättömyydestä? Vanhemmat antakaa aikaa lapsille. Se on pysyvä kehotus tarkistaa omaa elämäntapaa ja päivittäisiä arvovalintoja.

Työelämä vaatii aikuisilta tehokkuutta ja sopeutumista kaikkiin mahdollisiin työaikoihin ja työn tekemisen paikkoihin. Koti ja perhe on se, jonka tulee joustaa arkielämän järjestelyissä. Tästä talouden eteen kaikkemme antamisesta maksamme nyt kallista hintaa. Onko kyseessä syy vai seuraus, on visaisempi kysymys.

Meidän kaikkien aikuisten tehtävä on tuottaa kasvavalle sukupolvelle elämän kokemuksia, joista välittyy ihmisten halu palvella ja arvostaa toisiaan.

Turvattomasta ympäristöstä kertoo mielestäni se, että lapsilla on nykyään alhainen paineensietokyky. Heitä ei ole tuettu kohtaamaan pettymyksiä tutussa turvallisessa ympäristössä jo pienestä pitäen. Vanhempien asettamat rajat ja niiden noudattamisen valvonta yleensä tuottaa lapselle pettymyksiä. Välillä on ollut vallalla käsitys, ettei lapselle saa tuottaa negatiivisia tunteita. Ei saa kieltää tai kehottaa. Rajattomat lapset ovat turvattomia.

Monissa puheenvuoroissa on syytetty koulua. Siellä kun lapset joutuvat kuljeksimaan paikasta toiseen, irtolaisina. Tämäkin on totta. Totta on sekin, että . aikuisten erotilanteiden seurauksena joutuvat yleensä lapset suurimman joustamisen paikalle. Vanhemmat asuvat kiinteissä kodeissaan ja lapset kulkevat kotien väliä. Eikö olisi lapsen kannalta parempi lasten jäädä paikoilleen, ja aikuiset olisivat liikkeellä? Tämä asetelma on aikuisen mielestä liian haastava, mutta lapsen tulee kestää se vanhempien päätöksen mukaisesti.

Hyvän perusrakenteen omaavat lapset kestävät kyllä suuriakin muutoksia elämässään, mutta ne, joilla on vaikeuksia, reagoivat kaikkeen pieneenkin, mitä elämä tuo tullessaan. Emme siksi pysty vetämään selvää rajaa ja toimimaan kaikkien kohdalla samalla kaavalla. Kaikille tarvitaan räätälöidyt avustuskeinot.

Yhteiskunnan tehtävä on osaltaan tukea vanhemmuutta. Sekä taloudellisesti että muutoin. Tämän hallituksen aikana on tehty monia parannuksia perheiden taloudelliseen tilanteeseen. Taloudessakin on varmasti vielä parantamista. Sosiaaliturvan tulee olla entistä inhimillisempi.

Arvot muuttuvat hitaasti. Jokainen pystymme vaikuttamaan muutokseen omalla toiminnallamme, omassa kodissamme ja perheessämme. Aina on kaiksesta huolimatta asioita, joihin valtiovaltakaan ei kykene vaikuttamaan. Jokaisen kodin ja  perheen henki luodaan omintakeisesti. Siihen ei ulkopuolisilla ole aina viisasten kiveä.

Suuri osa vanhemmuutta on rakennettu aikojen alussa jokaisen ihmisen sisään. Hoitamis- ja huolehtimisvietiksikin sitä kutsutaan. Se myös toimii, vaikeissakin tilanteissa. Näyttöjä on.